[Veltzeh]: 39.Höyrypää.Höyrypää.2

Muutama päivä meni, ja vaikka Antonio ei vieläkään suostunut luottamaan Arikadiin millään lailla, hän alkoi tottua kaksineuvoisen läsnäoloon, eikä ollut ainakaan suorasti vihamielinen. Hän ei myöskään kyennyt pidättäytymään rakastelusta kovin kauaa, vaan lämpeni jälleen Annaa kohtaan. Arikadi taas nieli pariskunnan loukkaukset tyynesti ja vakuutteli itselleen, että kunhan hänen jalkansa parantuisi, hän lähtisi täältä ja kauas. Anna tosiaan luuli, että hän yritti syystä tai toisesta esittää miestä ja kehui, kuinka luonnollisen valinnan hän oli tehnyt, ja että hän oli siinä aika hyvä. Hän meni piiloon ullakolle, kun pariskunnan ystäviä tuli käymään.

Satamakaupunki Stolikosista tuli uutisia, joiden mukaan lähes kaikki eloonjääneet kaksineuvoiset oli saatu kiinni ja laivasaarto oli valmis. Yksikään kaksineuvoisten alus ei pääsisi satamaan vuosikausiin, ja sodalta vältyttäisiin, jos kaksineuvoiset osaisivat nyt olla edes vähän aikaa kunnolla. Uutiset luonnollisesti masensivat Arikadia pahasti.

Eräänä päivänä sekä Antonio että Anna olivat iltasella vierailemassa ystäviensä luona. Arikadi oli siis yksin. Hän meni metsään tarpeilleen, mutta takaisin tullessaan häntä odotti yllättävä näky. Pariskunnan talon ympärillä parveili kymmenisen sotilasta. Arikadi oli melkein kävellyt heidän näköpiiriinsä, mutta peruutti nyt nopeasti ja tarkkaili sotilaiden toimia. Jonkin ajan kuluttua he kokoontuivat talon sivustalla ja tutkiskelivat papereita, joita olivat ilmeisesti tuoneet talosta. Hetken jälkeen kuusi sotilasta lähti kävelemään teitä pitkin pois, kun taas neljä meni taloon sisälle ja sulki oven.

Arikadi päätti etsiä pariskunnan ja kertoa heille tapahtuneesta, vaikka hänen jalkansa oli yhä kipeä. Ainakin hänellä oli nyt kävelykeppi, jonka avulla hän pystyi lievittämään jalkaansa kohdistuvaa taakkaa. Hän ei tiennyt, missä pariskunnan ystävät asuivat, mutta tiesi, että he olivat kävelleet tietä päinvastaiseen suuntaan kuin sotilaat. Siispä hän hipsi metsässä tienvierustan lähettyvillä ja pohti, miten hän löytäisi oikean talon. Kaksi ensimmäistä hänen löytämäänsä taloa olivat pimeinä, mutta kolmannesta kuului iloista puhetta. Arikadi päätteli, että pariskunta oli varmaan siellä, ja jos ei olisi, niin ainakin heidän täytyisi kulkea sen ohi. Hän asettui kyttäämään tietä ja taloa.

Talosta tuli jonkin ajan kuluttua ulos kolmen hengen ryhmä, mutta pariskunta ei ollut heidän joukossaan. Juuri ennen kuin oli liian pimeää nähdä tarpeeksi selvästi, Idonin pariskunta tuli ulos talosta. Arikadi pomppasi pystyyn, mutta antoi heidän kävellä kauemmas talosta, ennen kuin juoksi heidän luokseen.

Pariskunta oli selvästi hämmästynyt. "Aria!" sanoi Anna. "Mitä ihmettä sinä täällä teet?"

"Olin ihan rauhassa talossa, mutta sitten minun piti käydä metsässä ja kun tulin takaisin, talonne ympärillä pyöriskeli jotain sotilaita! En käsitä, mitä he tekivät siellä. He toivat talostanne ison kasan papereita." Arikadi seurasi molempien reaktioita, koska häntä kiinnosti, mikäli jompikumpi heistä todellakin tiesi asiasta jotain. Anna näytti hieman vihaiselta ja hämmästyneeltä. Antonio sen sijaan oli kalpea ja hätääntynyt, ja Arikadille oli selvää, että Antonio oli hyvinkin selvillä tilanteesta.

"Mitä ihmettä? Paperia? Eihän meillä ole paperia siellä kuin muutama arkki!" Arikadi katsoi Antoniota. "Antonio, tiedätkö sinä tästä jotain?"

Antonio näytti vieläkin kauhistuneelta, mutta mökelsi sitten: "Ei... eihän se voi... en minä tiedä mitään. Tämä on ihan järjetöntä."

"Niin! Mitä ne hemmetin sotilaat tekevät MEIDÄN talossamme?! Mennään sinne heti ja ajetaan heidät pois!" Anna lähti marssimaan tietä pitkin rivakkaa tahtia. Arikadi ei tiennyt ollenkaan, mitä tekisi. Hän ei voinut kävellä yhtä nopeasti, kiitos kipeän jalkansa, mutta ei halunnut jäädä siihenkään.

Antoniolta meni hetki aikaa reagoida. Hän juoksi Annan perään ja tarttui hänen käsivarteensa. "Anna! Anna! Älä! Et voi mennä sinne! He vangitsevat sinut, tai tappavat! Emme me voi mennä takaisin!"

Anna oli hölmistynyt. "Mistä sinä oikein puhut? Sehän on meidän kotimme!"

"Ei, minä pyydän! Ethän mene!"

"Mutta... mutta miksi? Antonio?"

Arikadi tuli heidän viereensä. "Sen minäkin haluaisin tietää!"

Antonio kiemurteli. "En minä voi... pahus sentään. Anna, lupaathan minulle, ettet juokse sinne suin päin? Mennään ensin turvaan jonnekin muualle. Ole niin kiltti."

Edelleen hölmistyneenä Anna punnitsi vaihtoehtoja mielessään. Rakkaus Antoniota kohti voitti kuitenkin, ja hän myöntyi. "Voi Antonio, hyvä on sitten. Tiedätkö sinä jotain tästä?"

"En... en ole varma. Kuulin jonkun naurettavan huhun... en minä haluaisi puhua siitä. Ainakaan vielä, meidän pitää varmistua..."

Arikadi hymähti. "Ihme kun eivät löytäneet talostanne yhtään siivilää." Antonio mulkaisi häneen vihaisesti.

"Aria, mitä sinä nyt oikein selität?" sanoi Anna. "Kai sinunkin on tultava mukaan. Mutta sinun pitää piileskellä metsässä."

He hiippailivat pitkin metsän vierustoja. Talonsa kohdalla Anna oli jo menossa pihalle ja sisään, koska se näytti aivan samalta kuin ennenkin, mutta Antonio esti häntä. He jatkoivat keskustaa päin. Arikadin piti jäädä metsään jo hieman ennen keskustaa, koska hän ei voisi piileskellä kaduilla. Anna ja Antonio kävelivät varuillaan kaduilla. Ulkona oli vielä jonkin verran ihmisiä.

Eräässä kohdassa Antonio pysähtyi ja katsoi kauhuissaan rakennusta, jonka julkisivu oli rikottu ja jonka ympärillä pyöriskeli sotilaita. hän kiskoi Annan piiloon sivukujalle ja nyyhkäisi.

"Voi ei... mitä me nyt teemme..."

"Antonio? Mitä nyt?"

"Suojapaikkakin on löydetty."

Anna vilkaisi uudestaan varovasti vallattua rakennusta ja palasi sitten halamaan Antoniota. "Älähän nyt. Mennään selittämään heille, että tässä on joku väärinkäsitys. Kyllä he varmasti uskovat meitä, emmehän me ole tehneet mitään väärää."

Antonio syleili miestään. "Voi Anna! Et sinä voi mennä suin päin sinne. Sinut tapettaisiin. Meidän... meidän on lähdettävä pois täältä."

"Mutta... minä en nyt ymmärrä ollenkaan. Oletko sinä tehnyt jotain?"

"Ei, en, en..."

Anna odotti lisäselvitystä, mutta Antonio ei puhunut. "Eikö se sitten ole selvää?"

"Voi Anna. Jos sotilaat saavat jotain päähänsä, niin se ei sieltä kulumallakaan lähde. Minä... minun isäni tunsi erään miehen, joka lavastettiin syylliseksi ja hänet teloitettiin, vaikka he kuinka yrittivät todistaa, että hän oli syytön! Me olemme mennyttä!"

"Hys! Ei... emmehän me... Tämä on hulluutta!"

Antonio veti Annaa syvemmälle sivukujalle. He kiersivät varovasti kaikki julkiset paikat ja päätyivät melkein kuin huomaamattaan takaisin Arikadin luo metsän reunaan. Siellä he rojahtivat kuin nääntyineinä maahan toistensa syliin.

"Mitä ihmettä tapahtui?" kysyi Arikadi.

Anna nyyhkytti. "Minä... en oikein tiedä."

"Meidän on lähdettävä pois täältä", sanoi Antonio poissaolevan tuntuisena.

Hetken kuluttua Arikadi kysyi: "Minne te aiotte mennä?" Antonio pudisti päätään. "Osaatteko te edes matkustaa? Onko lähellä yhtään toista kaupunkia? Vai menettekö te Stolikosiin?"

"Ei, ei Stolikosiin!" huudahti Antonio.

"Mutta... seuraavaksi lähin kaupunki on Palinkakos. Sinne on viikon hevoskärrymatka!" totesi Anna.

"Me emme voi mennä Stolikosiin."

"Miksi?" Antonio vain pudisteli päätään. Anna jatkoi nyyhkimistä.

Jonkin ajan kuluttua Antonio tuntui hieman järkiintyvän. Hän suoristautui ja katsoi tiukasti Arikadiin. "No. Aria, osaatkos sinä varastaa?"

Arikadi oli suorastaan järkyttynyt. Annakin pomppasi sen kuultuaan pystyyn. "Antonio! Mitä helkuttia sinä tuollaisia kysyt?"

Antonio vilkaisi miestään melkeinpä murhaavasti. "Ole nyt hiljaa." Ja Annahan hiljeni. Sen jälkeen hän katsoi taas muka lämpimästi Arikadiin ja oli hymyilevinään.

Arikadi oli edelleen hämmentynyt. "Mi... häh. Ei. Todellakaan. En minä tietenkään osaa varastaa." Antonio mutristeli ilkeästi. Hetken hiljaa oltuaan Arikadi jatkoi: "Minä osaan kyllä suunnistaa ja metsästää." Heti sen sanottuaan hänestä alkoi tuntua, että hänen ei olisi missään nimessä kannattanut sanoa sitä.

Antonio mietti vielä hetken ja sanoi sitten päättäväisesti: "Mitä sinä tarvitset?" Anna katsoi vaimoaan aika hämmentyneenä, ja Antonio huomasi käyttäytyneensä oudosti. "Minä... minä luulen että voisin saada pari tavaraa ystävältäni. Hän asuu tässä lähellä..."

Arikadi katsoi Antoniota sekavana, mutta sanoi sitten: "Tuota... kartta... jousi, nuolia, veitsiä, teltta, peittoja, köyttä, narua, kompassi, tulitikkuja, reppuja, astioita, vesileilejä..."

"Enhän minä muista tuota kaikkea!" voihkaisi Antonio. Arikadi ei osannut sanoa siihen mitään. "No... minä koitan tuoda sen minkä saan. Odota täällä, rakkaani." Sen sanottuaan Antonio antoi miehelleen suukon ja hiippaili tiehensä.

Anna ja Arikadi istuivat hetken mykkinä. Sitten Arikadi totesi: "Hän on todellakin sekaantunut johonkin vakavaan. Eikä hän selvästi ole mikään avuton ompelija."

Anna pudisteli päätään: "Ei se voi olla totta. Minä en usko sitä."

"Hän ei mennyt ystävänsä luokse pyytämään apua... hän meni varastamaan. Lyön vetoa, että hän tuo kaikki tavarat, mitä pyysin ja ehkä hieman enemmänkin. Korkeintaan kaksi tavaraa puuttuu." Anna niiskutti ja yritti itkeä hiljaa.

Arikadi arveli parin tunnin menneen, ennen kuin Antonio tuli takaisin. Hänellä oli todellakin mukanaan enemmän tavaraa kuin mitä Arikadi oli pyytänyt. Kompassia hän ei ollut tuonut, mutta Arikadin mainitsematta jääneet lamput sen sijaan löytyivät, ja olipa hän ottanut mukaan ruokaakin. Hän sanoi, että oli kertonut ystävälleen, että hän ja Anna olivat saaneet ihanan idean viikon telttaretkestä ja halusivat lähteä sinne saman tien, ja hänen ystävänsä oli antanut tavarat hänelle.

"Sinä puhut läpiä päähäsi, senkin siivilä. Toivottavasti näitä ei ole helppo jäljittää!" tokaisi Arikadi.

Antonio sihisi, ja puhui: "Minä en jaksanut kantaa tarpeeksi, joten meillä on vain kaksi reppua, mutta te miehethän voitte kantaa kaiken. Te kyllä jaksatte."

"Hitto vie! Kuules, nyt minä olen pomo täällä. Te ette selvästikään osaa selviytyä metsässä ja tarvitsette minun apuani. Ja minä en teitä auta, jos te loukkaatte minua. Joten nyt saatte heti lopettaa tuon typerän mieheksi nimittelyn. Minä en ole koskaan edes ajatellut aikovani esittää likaista sukupuolellista."

Anna järkyttyi. "Mutta... vaatteesi olivat ihan..."

"Itse olet saastainen kaksinaama!"

"En minä voinut tietää, mitä ihmettä te oikein kuvittelitte vaatteideni perusteella! Minulla on laivasähköttäjän univormu. Ja sinä se vasta saastainen oletkin, typerä petturi!" hän moitti Antoniota. "Huijasit omaa rakastasikin! Vai rakastitkohan sinä häntä oikeasti koskaan?"

"Älä SINÄ puhu minulle RAKASTAMISESTA!" Antonio tiuskahti ja pidättäytyi vain vaivoin lyömästä kaksineuvoista.

"Te ette osaa rakastaa! Voi kun tietäisitte, miten luonto on teitä rankaissut! Kielsitte itsestänne puolet ja enemmänkin, menetitte ihmisyytenne ja uppositte yhä syvemmälle omaan hautaanne ja saastaanne. Miten te voisitte rakastaa toisianne, kun ette osaa rakastaa itseänne? Muokkasitte itse omilla teoillanne ja uskomuksillanne kehoistanne rumat ja sairaat! Te miehet olette kankeita kuin virtahevot ettekä kestä yhtään mitään, ja surkea siittimenne on altis ties mille onnettomuuksille ja taudeille. Ja naiset kielsivät lihasvoimansa ja saivat kirouksekseen kauheat lisääntymisvaivat. Teistä tulee noin vajavaisia vain koska kiellätte itsenne ja opetatte lapsenne tekemään saman. Mitä hirveintä henkistä väkivaltaa lapsia kohtaan! Kuvottavaa! Sairasta!" Arikadi puuskahti ja voi ihan silmin nähden pahoin. Antonio oli jo avannut suunsa, mutta Arikadi ehti ensin: "Nyt suu kiinni, senkin vastuuton hullu! Tai minä en auta teitä ollenkaan!" Antonio pysyi hiljaa, mutta kiristeli selvästi hampaitaan. Anna oli hiljaa. Miesraukka oli vieläkin ihan pihalla.

He siirtyivät Arikadin kehotuksesta syvemmälle metsään, ettei heitä löydettäisi ihan niin helposti. Arikadi antoi pariskunnan suosiolla nukkua kahdestaan teltassa. Hän ei olisi edes uskaltanut nukkua paikassa, jonne Antonio olisi helposti päässyt. Hän pelkäsi, että nainen tappaisi hänet hänen nukkuessaan.

Arikadi heräsi aikaisin, sillä hän ei saanut nukuttua kunnolla ilman mitään suojaa. Onneksi keli ei ollut sateinen eikä kovin kylmä. Hän päätti kokeilla metsästysonneaan, mutta oli varma, ettei hän edes näkisi muita eläimiä kuin pikkulintuja. Jäniksen näkeminen yllätti hänet, mutta koska hän oli tuulen alla, hän onnistui vielä yllättämään jäniksen. Hän palasi ylpeänä takaisin saaliinsa kanssa, nylki sen ja alkoi paistaa sitä.

Anna ja Antonio heräsivät tulen leiskuntaan ja poltetun lihan hajuun. He tulivat hieman ihmeissään ulos teltasta.

"Huomenta! Kävin metsällä. En uskonut saavani mitään saalista, mutta pääsin kuitenkin yllättämään tämän. Toivottavasti jäniksenliha maistuu."

Anna hymyili, mutta Antonio oli edelleen aika myrtynyt. Hänkin oli silti iloinen saadessaan kunnon lihaa eilisen panikoinnin jälkeen. Pieni ryhmä söi vähäisen aamiaisen ja lähti sitten matkaan.

Päivän ajan he jaksoivat vaeltaa metsässä, mutta huomenna Antonio oli jo saanut tarpeekseen.

"Emmekö me voi lähteä täältä kirotusta metsästä? Täällä on itikoita ja hirveä kävellä ja täällä tulee likaiseksi!"

"Voi Antonio. Tina, se metsästäjä, kertoi minulle kuinka hän metsästi ja tämä ei ole kuin pieni osa siitä vaivasta, joka oikeasti pitäisi metsässä nähdä. Tämä metsä on hänen mukaansa vieläpä helppokuluinen! Itse en kyllä sanoisi tätä helppokulkuiseksi."

"Yritäpä kulkea kepin kanssa ja metsästää", mumisi Arikadi. "Ainakin jalkani on paranemaan päin. Luulisin. Toissapäiväinen juoksentelu ei kyllä auttanut, mutta tänään tuntuu jo paremmalta."

"Se on hyvä."

"Emmekö me voisi etsiä tietä?"

"Sinun nyt luulisi tietävän, että meitä varmasti etsitään teiltä! Vai jätitkö taas jotain oleellista kertomatta?" piikitteli Arikadi. Antonio hymähti.

Matka jatkui ja kuten eilenkin, Anna painosti taas Antoniota kertomaan, mistä ihmeestä oikein oli kysymys, ja taas Antonio pysyi hiljaa.

Illalla teltassa Anna heräsi yhtäkkiä ja näki vaimonsa hypistelevän jotain papereita. Antonio laittoi paperit korsettinsa irtovuoren alle, korsetin vaatepinoon ja kävi nukkumaan. Annaa paperit kiinnostivat kovasti, mutta hän pelkäsi, etta Antonio tuhoaisi ne, jos hän alkaisi puhumaan niistä. Siispä hän odotti, kunnes Antonio oli nukahtanut, nappasi korsetin ja meni sen kanssa ulos. Nuotion ääressä istuva Arikadi katsahti häneen kysyvästi.

"Shh! Näin Antonion pistävän tänne jotain papereita." Anna kaivoi paperit vuoren alta ja alkoi lukea niitä tyytyväisenä. Hänen ilmeensä muuttui kuitenkin nopeasti hyvin tuskastuneeksi. Turhautuneena hän paiskasi paperit maahan. "Ne on kirjoitettu jollain salakielellä! Nyt en koskaan saa tietää, mistä on kyse."

"Minua kyllä hämmästyttäisi, jos nuo paperit oikeasti kertoisivat jotain. Annatko ne minulle?"

"Et kai sinäkään osaa salakieltä tulkita?" Anna ojensi paperit Arikadille. Arikadi otti päällimmäisen paperin, katsoi sitä ja naurahti. Sitten hän käänsi paperin, nosti sitä ja katsoi sen valkoista puolta. "Mitä sinä teet? Eihän niiden toisella puolella ollut mitään."

"Tule katsomaan." Anna nousi ja istui Arikadin viereen. Mustat kirjaimet näkyivät selvästi paperin läpi nyt, kun se oli tulta vasten.

"Uskomatonta! Paperin läpi näkyvää mustetta! Kuinka sinä oikein keksit tuon?"

Arikadi naurahti jälleen. "Tuota... melkein kaikki mustat merkit paperilla näkyvät sen läpi, kun sitä katsotaan valoa vasten. Ja nämä kirjaimethan näyttävät aivan selvästi siltä, kuin ne olisi kirjoitettu väärinpäin." Arikadi käänsi taas paperin ja näytti kirjaimia.

"Öh... no niin kai sitten. Mitä siinä lukee?"

"No, nuo ovat kai paikkoja, ja nuo nimiä, eikö?"

"Kyllä... mutta mitä nuo kirjaimet niiden edessä tarkoittavat`? Keitä he ovat?"

"Sitä minä en tiedä."

Anna otti toisenkin paperin ja matki Arikadia. Hänen piti kyllä käännellä paperia moneen otteeseen ennen kuin hän sai tekstin itselleen luettavaksi. "Tämä on Antonion käsialaa. 'Tiedot hankittu K:lta, annettu O:lle. T: uhka eliminoitu.' ...Häh?"

"Hän kai merkitsee henkilöitä pelkällä kirjaimella. Hm... Tässä lukee 'K Tatia Tusoppo'. O:lle ei kyllä ole mitään... Mitä ihmettä tämä tarkoittaa? Mihin Antonio on oikein sekaantunut? Mitä hän on tehnyt sillä aikaa, kun olet ollut poissa?"

"Ei hän ole tehnyt muuta kuin ommellut! Ja käynyt välillä kaupassa. Ei hän olisi voinut saada niin paljoa aikaan jos hän olisi sekaantunut johonkin."

"Ai jaa? Tiedätkö sinä tarpeeksi ompelusta, että osaat sanoa milloin hän on edistynyt työssään?"

"No... kyllä minä jonkin verran tiedän..."

"Et selvästikään tarpeeksi." Anna oli hiljaa. Arikadi otti kolmannen paperin ja katsoi sitä hieman pidempään. "Tässä on kirjainsotkua, mutta välissä on sanoja. Mutta eihän tämä ole järkevää. Täällä on nimiä ja sanoja ihan sekaisin. Tuossa kyllä on 'Antonio'."

Annakin katsoi paperia. "Antonio... Todaro? Torado on Antonion entinen sukunimi."

"No, ainakin se todistaa että hän on tosiaan sekaantunut tähän juttuun, mikä lie se sitten onkaan."

"Miten hän... sitä on niin hankala uskoa. En minä koskaan nähnyt hänen tekevän mitään outoa."

Arikadi antoi paperit takaisin Annalle. "Herätä hänet ja kysy."

Anna muuttui päättäväisemmän näköiseksi. "Niin teen!" Hän nousi ylös ja meni teltalle. "Antonio! Herää." Antonio liikahti hieman. "Nouse ylös. Minulla on kysyttävää."

"Mitä?"

"Löysin vaatteistasi jotain papereita, joissa on nimiä ja juttuja ja sekasotkua, jossa on sinun nimesi."

"Mitä?!" Nyt Antonio ponnahti pystyyn, kömpi ulos teltasta ja tuijotti papereita pitelevää miestään vihaisen avuttomasti. Sitten hän huomasi, että hänellä oli vain alusvaatteet päällään ja että Arikadi näki hänet, joten hän alkoi peitellä rintojaan ja jalkoväliään, vaikkei alusvaatteiden alta mitään näkynytkään.

Anna heilutti papereita. "Mistä oikein on kyse?"

Antonio seisoi paikallaan hetken, mutta huokaisi sitten: "Voih. Hyvä on, Anna, minä kerron. Mutta vasta aamulla. Minä olen hyvin väsynyt..."

"Ei, sinä kerrot sen nyt!" vaati Arikadi.

"Ja minähän en mitään sekasukupuolista tottele!"

"Mutta minua sinun on toteltava!" sanoi Anna tarttuen Antonion käteen. Antonio kiskaisi kätensä pois, mutta ei perääntynyt. Anna oli valmis tarttumaan uudelleen.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Antonio otti askeleen nuotiota päin ja istui alas. "Hyvä on sitten. Minun on hyvin vaarallista kertoa tätä sinulle, ja minä en haluaisi vaarantaa sinua yhtään enempää. Voi rakas, kunpa et olisi saanut tietää tästä mitään!" Hän huokaisi jälleen ja kääntyi sitten tiukasti tuijottamaan Arikadia. "Ja tuon sekasikiön on paras häipyä kuuloetäisyydeltä, tai minä en sano yhtään mitään."

"No ei varmasti! Te veditte minut mukaan tähän, joten olen kyllä enemmän kuin oikeutettu kuulemaan, mistä tässä on kyse!"

"Ei sinulla mitään oikeuksia ole! Pyh!"

"Kyllä hän saa kuulla!" sanoi Anna. "Hänhän keksi, kuinka tuota ihmeellistä salakirjoitustasi luetaan, ja sitä paitsi, kelle hän sen kertoisi?"

Antonio tuijotti Arikadia entistä vihaisemmin. "Minä en suostu."

"SINÄHÄN SUOSTUT!" huusi Anna niin, että sekä Antonio että Arikadi pelästyivät. "Voi... anna anteeksi, rakas. En tarkoittanut huutaa. Minäkin olen hieman väsynyt. Kertoisit nyt, ole kiltti. Aria voi luvata, ettei kerro sitä eteenpäin." Anna katsoi käskevästi Arikadiin.

"Kyllä minä lupaan, vaikka meri minut keittäisi." Anna kääntyi taas Antoniota päin ja käytti häneen kauriinkatse-tekniikkaa.

Antonio ei voinut kieltäytyä Annan kauriinkatseesta. "Voi Anna. Hyvä on." Hän hengitti hitaasti sisään ja ulos ja alkoi selittää: "Minä kuulun erääseen organisaatioon, joka aikoo heittää pois vallasta Annunciatan, kuningattaren oikean käden. Kyllähän sinä tiedät, miten hullu hän on. Me olemme vain pieni osa tätä koko juttua, varsinkin minä, koska en ole aatelinen. Mutta me olemme tehneet sen minkä voimme. Mutta nyt Annunciatan joukot löysivät meidät! Voi tätä murhetta ja tuskaa!"

"Sinä... siis juonit kuningatarta vastaan?" kysyi Anna kiihtyneenä.

"Ei, en tietenkään!" kielsi Antonio yhtä kiihtyneenä. "Me yritämme puhdistaa rakkaan kuningattaremme Annunciatan pahasta vaikutuksesta! Hän on saastuttanut hirveillä valeillaan koko kuninkaallisen hovin! Minä... minulla oli juoni, että jos saisimme lapsen, me voisimme kouluttaa hänestä maailman parhaan huilunsoittajan ja päästä sitä kautta aatelisiksi. Minun isäparkani osasi soittaa niin täydellisesti, mutta hän oli niin kaukana aatelisista, että hänen ei koskaan onnistunut tulla tunnetuksi. Me voisimme ehkä saada lapsemme tunnetuksi! Mutta nyt..." Antonio katsoi avuttomana taivaalle ja voihkaisi.

"Voi Antonio. Eihän minusta ole sanomaan, onko Annunciata paha vai ei. En minä ymmärrä niin isoista asioista mitään."

"Voi, kyllä sinä ymmärrät! Hän jopa orjuuttaa meitä kunnon ihmisiä ja kiristää meitä! Hän ei anna pienintäkään mahdollisuutta korjata tehtyä virhettä, ja voi vaikka lavastaa kunnon ihmisiä syyllisiksi hirveisiin tekoihin. En tajua miten kukaan voi uskoa häntä, koska emmehän me kunnon ihmiset sellaista tee! Enkantit, nunnimut ja nuo kaksinaamathan voivat tehdä ihan mitä hyvänsä, mutta emme me! Ja hän kerää orvoksi jääneitä lapsiakin kaduilta orjiksi! Se on niin hirveää!"

Arikadi katsoi Antoniota erittäin pahalla silmällä ja teki kaikkensa, ettei alkaisi huutaa vastaan saman tien. Syytökset orjuuttamisesta ja moraalittomuudesta kaiversivat hänen mieltään syvältä, sillä kaksineuvoiset olivat jo pitkät ajat kasvattaneet lapsista tasavertaisia ja hylänneet orjuuttamisen. Viimeinen entinen vanhan ajan orja oli kuollut jo vuosikymmen sitten. Orjuuden perintö kuitenkin eli vielä ja ihmisiä syrjittiin joskus, mutta siitä oltiin pääsemässä eroon.

"Sehän on väärin! Ei sellaista pidä sallia!"

"Niin juuri! Sen takia minä kuulunkin tähän organisaatioon."

"Mutta... miten kuningatar Doriano voi sallia tämän? Eihän hän voisi!"

"Ei hän sallisikaan, mutta paha Annunciata on myrkyttänyt hänen mielensä! Sitä minä en tiedä, kuinka hän on siinä onnistunut, mutta vain niin se on voinut tapahtua. Ei ole muita vaihtoehtoja!"

"Annunciatasta on päästävä eroon! Mutta miten?"

"Hänet on joko syöstävä vallasta tai... tai murhattava. Kuningatar voisi ottaa pois hänen valtansa, mutta niin kauan kuin Annunciata jatkaa hänen myrkyttämistään, hän tuskin edes harkitsee sitä, joten hänet on ensin syöstävä vallasta! Surullista kyllä, se luultavasti tarkoittaa, että hänet on murhattava."

"Voih. Mutta jos muut keinot eivät toimi, se on tehtävä!" Anna nyyhki ja halasi vaimoaan.

Arikadi tuijotti syleilevää pariskuntaa ja mietti, olivatko he tosiaan noin uskomattoman yksinkertaisia. Anna mitä todennäköisemmin oli, mutta Antonio saattoi vain esittää.

"Voi Aria, autathan sinä meitä?" kysyi Anna kääntäen kasvonsa nuorta kaksineuvoista päin.

Arikadi oli hieman yllättynyt. Hänen teki suunnattomasti mieli loukata heitä miten vain kykeni, mutta oman edun tavoittelu ajoi loukkausten edelle. "Tuota... Eiköhän minun täydy. Minähän en muutenkaan pääse pois täältä moneen vuoteen sen mokoman blokin takia. Jos tulen mukaan ja autan teitä, ehkä tuo teidän kuningattarenne antaa minun palata kotiin." Arikadi ei todellakaan aikonut paljastaa läsnäoloaan kenellekään, kaikkein vähinten vallan kahvoissa oleville kuninkaallisille.

Antonio ja Anna alkoivat suunnitella, mitä tekisivät seuraavaksi. Antonio tuumi, että he voisivat muuttaa kauas, lähemmäs pääkaupunkia ja jatkaa hänen alkuperäisen suunnitelmansa kanssa. Anna ei edes ajatellut omia sukulaisiaan. Ensin he kuitenkin menisivät yhteen lähempänä olevaan kaupunkiin, jossa Antonion organisaation jäsenet voisivat auttaa heitä. Arikadi huokaili ja suostui. Hän saattoi luottaa heihin sen verran, että uskalsi auttaa heitä ja antaa heidän auttaa häntä, mikäli sillekin jostain kumman syystä tulisi tarvetta.